Mitä kuuluu nyt Tainalle

Päivää , hyvät ihmiset. Pitkästä aikaa.
Jotenkin vaan tänne kirjoittaminen on jäänyt. Ei minulla mitään eläkeläisen kiireitä ole. Tekemistä kyllä on riittänyt. Ja liikunta pitää pään jotenkin kasassa ja mielen suht koht virkeänä.

Tässä itseotetussa vähän epätarkassa kuvassa olen lähdössä Nordean tarjoamalle eläkeläisten lounaalle.
Eteisen pienessä taulussa (kuvassa vasemmalla) lukee : Un jour oui, un jour non.
Siis yhtenä päivänä kyllä , yhtenä päivänä ei.
Sopii moneen tilanteeseen.
Ja kuten sukulaispoika ihan pienenä sanoi: aina on , aina ei.
No, mutta siitä lounaasta. Se tarjoiltiin Vanhassa Pankkisalissa Aleksilla ja mukana oli pääkaupunkiseudun eläkeläisiä. Vain kaksi minulle tuttua. Toinen ihan viimevuosilta, toinen aikaisemmalta ajalta. Juttelimme tietysti niitä näitä ja tunnelma oli leppoisa. Ruoka oli hyvää.
Meille kerrottiin myös pankin eläkeläisten Evergreen-kerhosta. Annoimme sähköpostiosoitteemme , jotta saamme tietoja tapahtumista.
Ensi viikon perjantaina tapaan kolme leidiä. Siis todella kirjoitettuna noin!
Olimme samassa tiimissä monta vuotta ja meistä tuli läheisiä. Nyt vain yksi on enää töissä. Yksi meistä viettää talvet Thaimaassa  , mutta me muut menemme syömään ravintola Salutorgetiin. Sitä ennen vielä töissä oleva ystävämme esittelee meille Senaatintorin konttoria. Se on ilmeisesti kokenut aikamoisen muutoksen. Mielenkiintoista nähdä, koska Museovirasto on aina ollut tosi tiukkana sen  suhteen, mitä siellä saa tehdä.

Mitään uutta harrastusta en ole aloittanut , ja Martoissakin olen ollut mukana vain kerran. Eräs ystäväni patistaa minua opiskelemaan vaikka uutta kieltä, mutta se ei jotenkin ole nyt se juttu. Määrätty haikeus  täyttää mielen välillä. Ehkä tarkkailen näitä mielialojani nykyisin vähän liikaa.
Osaan myös nauttia. Ja olen opetellut toteuttamaan joogaopettajan neuvoa: elä hetkessä.
Pienistä asioista tulee hyvä mieli, kuten istumisesta Ekbergin kahvilassa. Kävin siellä tiistaina. Aivan ihanaa syödä lohikeittoa ja jälkiruoaksi pikku leivos ja hyvää kahvia. Eikä kiirettä minnekään.

On vielä yksi asia, josta haluaisin tänne kirjoittaa. Se on alkoholin käyttö. Mutta se on aikamoinen tabu. Olin äskettäin yhdessä porukassa risteilyllä ja siellä juominen oli ihan älytöntä. Tunsin itseni kummajaiseksi, kun en sunnuntaina ottanut aamiaiseksi olutta ja jägeriä. Mutta ehkä tästä aiheesta lisää toisen kerran. Otin illalla viiniä toki. En ole siis absolutisti.

Mutta nyt on edessä juhla-aika. Tänään mennään katsomaan ja kuuntelemaan Hectoria. Joulu vietetään pikkuporukassa leppeästi.

Hyvä Suomi!

Syksyä jo

Joogaopettaja antoi meille jokaiselle keväällä lapun , jossa on seuraava teksti:

Pelkää vähemmän, toivo enemmän;
syö vähemmän, pureskele enemmän;
marise vähemmän, hengitä enemmän;
puhu vähemmän; sano enemmän;
vihaa vähemmän; rakasta enemmän;
ja kaikki hyvä tulee osaksesi.

En yleensä ole mikään mietelauseitten ystävä. Ne tuntuvat vähän itsestäänselvyyksien toistamiselta.
Mutta tässä tekstissä on hyviä ohjeita.
Käyn hatha-joogan tunneilla , ja teemana on jooga painonhallinnan tukena. Siksi tuo "syö vähemmän ".

Kesä siis meni. Kaunis, lämmin kesä. Paljon oli tapahtumaa ja tapaamisia ja kaikenlaista juttua.
Meitä oli nuorena kolme tyttöä, jotka olimme aika tiiviisti yhdessä. Nyt tavattiin taas, koska Käpylän Yhteiskoulu (jota minä en käynyt) täytti 75 vuotta. Tarja asuu Englannissa, ja hän tuli Suomeen ihan tätä koulunsa juhlaa varten. Ja toinen nuoruudenystäväni Tuula  asuu Suomessa, mutta emme juuri pidä yhteyttä. Tarjan kanssa viestittelemme, jopa kirjoitamme  kirjeitä.
Ensin treffit  Tarjan kanssa Kluuvikadun Fazerilla. Ja taas kuten ennenkin  sama kiva fiilis: ihan kuin olisimme tavanneet eilen viimeksi. Meidän ystävyytemme on alkanut ihan pikkutyttöinä Käpylässä.
 
Sitten lähdettiin Tuulan luokse lounaalle. Herkullisten ruokien ja juomien ääressä vierähti koko iltapäivä ja alkuiltakin. Juttua riitti, voi hyvänen aika. Kukaan meistä ei ole maan hiljaisia !
Tuulalla oli tallessa kirjeitä, joita olen kirjoittanut aupair-aikanani (syksyllä 1970) Sveitsistä . Niitä en jostain syystä kestänyt lukea. En oikein tiedä miksi.
Saan varmasti Tuulalta lainaksi, jos haluan.

On ollut myös muita kivoja illanistujaisia. En siis voi mitenkäänn sanoa olevani yksinäinen. Mutta kuten viimeksi kirjoitin, joskus pamahtaa päälle se apeus ja haikeus. Mikä ihme vaivaa, kun liikaa pohdin ja huolehdin mahdollisia tulevia huolia. Siis minulle sopii niin hyvin tuo alun ohje "Pelkää vähemmän" ! Ilmeisesti kuitenkin on liikaa aikaa funtsia.

Liikunta on lohtu. Ihan totta. Nyt siis tiistaisin jooga, torstaisin tavallinen hydrobic ja perjantaisin syvänveden hydro. Torstain tuntia vetää tyttäreni ja olematta mitenkään puolueellinen , voin sanoa, että hän on aivan oivallinen ohjaaja. Innostaa ja kannustaa ja on iloinen. Tunnilla jopa nauretaan, kun yritetään tehdä jotain liikettä. Yllättävän vaikeaa ja rankkaa vedessä jumppaaminen.
Näistähän olen puhunut,ja lisäksi se talviuinti ja pitkät vauhdikkaat kävelylenkit.

Ajatukset siis pois itsestä . Vähän laajempaa näkökulmaa maailmaan ja elämään, niin apeus häviää. Lukeminen on tietysti yksi nautinto. Tällä hetkellä luen norjalaisen Karl Ove Knausgårdin toista osaa sarjasta "Taisteluni". Tiivistä tekstiä, tottavie. Hän kuvaa päiväkirjanomaisesti tapahtumia elämässään ja pohtii ja pohtii. Kirja on loistava.
Tässä hän mm sanoo: "Kun lukee iltapäivälehtiä, on kuin kaataisi roskapussin päähänsä."
Miten totta. Minäkin aina päätän, etten osta niitä. Niin ahdistavia ja kamalia juttuja lehdet täynnä.

Tässä kuvassa me kolme.

Seesteistä syksyä vaan kaikille ja reipasta mieltä. Leuka pystyyn.

Pohdintoja

Kesä on ollut tähän asti aika vauhdikas. Olen matkustanut kotimaassa ja ulkomailla, enkä oikeastaan ehtinyt pysähtyä miettimään tuntemuksiani.

Kun tulimme poikani Jussin kanssa Vaasasta kotiin viime perjantaina, iski yhtäkkiä jonkinmoinen tyhjyys. Matka oli tosi kiva ja tutustuimme parin päivän aikana kauniiseen Vaasaan. Käveltiin paljon , syötiin maukkaita ruokia ja juotiin parit viinit. Ilmakin suosi. 

Mutta sitten PAM. Varmaan tämä on ihan normaalia, ja sanottiinhan minulle jo kesän alussa, että sitten loppukesästä vasta tajuat. Niin kai se on. Mutta mutta. En mitenkään kaipaa työelämään. Siis kyse ei ole siitä.
Ehkäpä se työssäkäynnin rytmi vaan on niin syvällä, että kun se loppuu, tuntuu kuin ei kuuluisi oikein mihinkään. 
Hassua, ja tuntuu aika itsekeskeiseltä ajatella vaan omia fiiliksiä. 

Työelämässä ei ole helppoa ja irtisanomisuutisia kuullaan lähes joka päivä. Palkkaneuvotteluista on tulossa vaikeat. Ja taas odotetaan työntekijöiltä joustoa. Eikö nyt olisi bonusjohtajien jo aika ilmoittaa, että luopuvat huipputuloistaan !! Eiväthän he ole onnistuneet työssään, jos pitää irtisanoa porukkaa.
Se on vaan niin, että eriarvoisuus lisääntyy. Hyvinvoivat ja hyvätuloiset ihmiset eivät tule luopumaan elintasostaan koskaan vapaaehtoisesti. 

Siis eiköhän minunkin olisi nyt aika katsoa asioita avarammin ja unohtaa omaan napaan tuijottelu. Minähän saan palkkaa, vaikken tekisi mitään. Aamuisin vaan mietin, että menenkö ensin Kumpulaan ja sitten kahville. Vai lähdenkö lenkille tai kaupungille vai kenties leffaan päivänäytökseen. 

Yhden asian olen selvästi huomannut itsestäni. Minua oikeasti naurattaa enemmän kuin vielä töissä ollessani. Siis jotain henkistä rentoutumista kuitenkin.
Nastaa loppukesää kaikille. 

Tässä istun tätini kanssa Ruoveden laivalaiturilla. Ihan tosi kivat pari päivää vietettiin hänen luonaan . Miten sitä säilyisi itsekin niin virkeänä ja iloisena kuin tätini.
Tarjanne-laiva tuli vinossa seilaten kuten aina ennenkin. Lapsuudessa käytiin katsomassa  sitä laivan lipumista  kanavan läpi Visuvedellä.
Se oli suuri tapahtuma, kun mentiin "laivalle".
Käytiin myös Ruoveden kirkossa ja hautausmaalla. Tätini oli oiva opas, hänellä kun on mainio muisti. Tuli taas roppakaupalla suvun historiaa.

Eläkkeellä oloon en ole vielä kyllästynyt. Kävin tänään Oulunkylän Nordeassa vähän kello yhden jälkeen. Nordean verkkosivuilla ei ollut tietoa siitä, milloin siellä voi asioida ihan tavallisissa raha-asioissa. Minulla oli mukana uimaseuramme vierasrahoja, jotka olisin halunnut laittaa seuran tilille. Vaan eipä se onnistunut. Kassapalvelut ovat siis todellakin auki vain 10-13. Huh. Näin se todellisuus iskee, kun olen tiskin toisella puolella! :)
Asioihin saa ihan toisen näkökulman. Ehkäpä pankin johdollekin tekisi hyvää mennä johonkin konttoriin katsomaan, miten se homma hoituu ja miltä se asiakkaasta oikeasti tuntuu. Minä sentään pääsen helposti liikkumaan ja vielä omalla autollakin ylellisesti. Mutta entäpä ihmiset, joilla on vaikea kulkea. No, ensimmäisen turhan käynnin jälkeen tietysti muistaa, mihin aikaan pankista saa rahaa!!
Voi hyvät hyssykät.

Ruovedellä ja Visuvedellä siis muistelin lapsuuden kesiä, taas kerran. Meillähän ei ollut kesämökkiä, vaan matkustettiin sitten tädin ja hänen perheensä luo. Varsinkin veljeni kanssa vietettiin siellä monia kesäpäiviä. Mutta oltiinhan me täällä Stadissakin paljon. Ja silloin käytiin mm Kumpulan maauimalassa. Uitiin niin paljon, että hiukset olivat loppukesästä ihan vihreät. Johtuen kloorivedestä.

Tänään taas kävin Kumpulassa vesijuoksemassa. Eläkeläinen saa 10 kerran lipun 20 eurolla. Mahtavaa. Juoksun jälkeen kävin Pohjolankadun Alepasta (entinen Elanto) ostamassa jäden ja kävelin Peltolantie 14 kohdalle fiilistelemään. Siis vanhan kotitalon. Kävelin pihatietä "pyykkiplaanille" syömään jäden. Wau! Kyllä siinä kentällä vieläkin oli pyykkiteline, mutta 50- ja 60-luvulla ja myöhemminkin siellä oli pyykkiseipäät ja -narut.

Olen joskus aikaisemminkin ajatellut sitä, että olen aika onnellinen kun saan asua lapsuuden maisemissa.

Hyvää päivää kaikille!

Oloa eläkkeellä on nyt mennyt melkein kuukausi. Yhtään kertaa en ole ehtinyt käydä moikkailemassa entisiä työkavereita. Kummallisen paljon on riittänyt kaikenlaista tekemistä.
Olen ollut maalla, käynyt tervehtimässä sukulaisia, tavannut kavereita, käynyt konsertissa.
 Olen käynyt kuntosalilla, lenkillä, vesijuoksemassa Kumpulassa. Ja sen sellaista.
Tein myös ison hankinnan ja ostin auton. 

Nyt tietenkin nautin myös näistä ihanista kesäpäivistä. 

Vuorokausirytmi on muuttunut . Saatan herätä aamuyöllä viiden aikaan, tai jopa aikaisemmin. Hesarikin on silloin jo tullut, joten syön varhaisen aamiaisen ja luen lehteä . Vähän ajan kuluttua alkaa taas nukuttaa ja nukun n yhdeksään. Ajattelin, etten ota stressiä siitä, ettei unta riitä joka yö aamuun asti. 
Sitten kun herään toisen kerran, juon kahvia ja istun parvekkeella nuuhkimassa kesää.
Sveitsissä asuva ystäväni on sitä mieltä, että koska täällä on valoisaa yölläkin näin kesällä, se aiheuttaa univaikeuksia. Ainakin tässä iässä.
Se voi olla. Katsotaan ,miten käy syksyllä.

Nautin myös kovasti täällä Käpylässä olemisesta. Sen jälkeen , kun olin käynyt Kumpulassa vesijuoksemassa , ajelin vielä ympäriinsä täällä ja kävin kirjastossa. Oli sellainen Käpyläfiilis että! Kävelen tietysti useimmiten.
 Lainasin kirjastosta Kristina Carlsonin kirjan William N. päiväkirja. Kristina C on  ainakin ennen asunut Käpylässä Sampsantiellä.
Toinen kirjavalinta Riikka Ala-Harjan Maihinnousu.
Kesäpokkarina luin Leena Lehtolaisen Henkivartijan ja aloitin sen jatko-osaa Oikeuden jalopeura. En erityisemmin pidä Lehtolaisen vähän ylimalkaisesta kirjoitustyylistä, mutta juoni vetää kuitenkin. 
Vaikka päätin, etten osta kirjoja ennenkuin pursuava kirjahylly on siivottu entisistä, ostin kuitenkin Haruki Murakamin Norwegian Wood. Se on hyvä.
Lukemiseen jää siis aikaa.

Työpaikkalounaiden loppuminen on kyllä kulttuurishokki. Olen erittäin laiska tekemään itselleni ruokaa. Siinä suhteessa on pakko terästäytyä. Erilaisia ruokaohjeitahan riittää. 

Nyt on parveke siivottu ja voin tilata sinne punaisen lötkötuolin, johon sain vähän pesämunaa työkavereilta. www.rum21.se

Työelämän uutiset kyllä luen, mutta ne tuntuvat jo jotenkin vierailta. 

Kesämieltä :)





 

Tässä muutamia kuvia vielä juhlista.

Viimeinen ja ensimmäinen

Tässä viimeisen työpäivän aamuna seison ratikkapysäkillä. Aurinko paistaa, kuten näkyy. Silmiäkin pitää siristellä.

Viimeisenä työaamuna pyysin , että pysäkillä seissyt rouva ottaa minusta kuvan. Näin kiva siitä tuli. Siis siinä mielessä, että kesäaamun valo näkyy kauniisti ja ratikallahan töihin menin aika usein. Viimeisenä aamuna oli jotain häirioitä Hakaniemen pysäkkityömaalla, eivätkä ratikat kulkeneet ihan normaalisti. Mutta lopulta pääsin töihin. Pieni jännitys siinä matkaa tehdessä sitten hävisi.
 Työpaikalla minua jo odotettiin. Juhlat saattoivat alkaa. "Sä kasvoit neito kaunoinen" kajauttivat lähimmät työkaverit. Olin aivan ihastuksissani, onnellinen. Eikä itkettänyt, kumma kyllä. Seurasi pieniä, kauniita puheita, ihania lahjoja, halauksia ja lämmintä tunnelmaa. Sain itsekin sanotuksi muutaman sanan. Skoolattiin kuohuviinillä, juotiin kahvia ja syötiin voileipäkakkua.
Otettiin valokuvia, joista osan liitän tänne blogiin. Kyllä se vielä onnistuu.
 Kuvista näkyy, että olen aika vakavana. Joissain kuvissa irtoaa hymykin. Sääli, etteivät ne kaikki kuulemani kauniit sanat ole kuultavina. Aamutilaisuuden jälkeen tein vielä hetken töitä. Sitten suljin tietokoneeni. Se siitä sitten. Kävin lounaalla Liisan kanssa läheisessä Aito-ravintolassa, jossa niin usein söimme. Paransimme maailmaa ja sovimme, että pidämme yhteyttä. Se varmasti toteutuu.

Alkuiltapäivästä tulivat sitten poikani, sisko ja hänen tyttärensä ja minun poikaystäväni:). Tytär ja vävypoikani eivät päässeet, koska olivat lähteneet Tukholman maratonille perjantaiaamuna. Sain niin kauniita kukkia! Taas otettiin valokuvia. Myöhemmin iltapäivällä tulivat mm entiset työkaverini "Ladyt". Suurin osa heistä jo eläkkeellä. Leppoisa tunnelma jatkui. Muisteltiin menneitä. Kyllä pankkityö on vuosien varrella muuttunut paljon.
 Sitten olikin jo aika lähteä. Keräsin kukat, kynttilänjalat, lahjakortit, Vuittonin villasukat ja siskontytön fläppitaululle tekemät kivat piirustukset. Kävin vielä moikkailemassa ja halailemassa ihmisiä. Oli ihan epätodellinen olo.
 Kotiin vaatteita vaihtamaan ja sitten auton nokka mökkiä kohti. Vasta illalla, kun istuin mökin terassilla saunan jälkeen , tuli itku. Ihan kauhean haikea olo. Sellainen kummallinen tyhjyys. Vaikka kaikki oli hyvin. Olin saanut olla prinsessana päivän. Olin saanut kuulla, kuinka kiva työkaveri olin ollut. En ikävöi pankkityötä sinällään. Mutta yksi aikakausi on elämässäni ohi. Se tekee surulliseksi. Mitä seuraavaksi? Ei kai minusta tule näköalatonta?
 Tänään oli ensimmäinen eläkepäivä. Se kului Helsingin keskustassa. Minulla oli näkökenttätarkastus ja silmänpaineen mittaus , joka tarkoitti sitä,että neljän tunnin välein piti mennä lääkäriasemalle. Heti kahdeksalta aamulla oli ensimmänen. Sen jälkeen menin Kauppatorille kahville. Ja mikä sattuma: viereisessä pöydässä istui pankkilaisia. Yksi vanhempi, jonka tunsin ja muut nuoria, juuri pankissa aloittaneita. Sen jälkeen tässä mahtavassa kesäsäässä kävelin Kaivopuiston rantaan ja sieltä keskustaan ja nautin kaupungista! Lounaalla käytiin siskon kanssa Piritassa.
 Kiva päivä oli tämä. Pienen pieni haikeus pulpahtaa välillä mieleen. Pääosin on kuitenkin helpottunut , iloinen olo. Huh. Tulipa kirjoitettua pitkästi. Jatkan kyllä tätä kirjoittamista ja kerron , miten elämä sujuu ja mitä mielessä liikkuu.

Kolme viikkoa

Niin se on; kolme työviikkoa jäljellä. Huh.
Olin kirjoittanut tämän vuoden kalenteriini viime joulukuussa 31.5. 2013 kohdalle: eläkkeelle?

Nyt se sitten tapahtuu. Olen jo kutsunut muutamia vanhoja työkavereita eläkekahville. Suurin osa on itsekin jo eläkkeellä. Mietin jo sitäkin, että mitähän teen sinä viimeisenä työpäivänä. Ei kai sentään TÖITÄ! Istun prinsessana kahvihuoneessamme ja otan vastaan puheita ja lahjoja ja nautin huomiosta. Hehheh.

No niin, hyvin se päivä menee.

Luin ruotsalaisesta naistenlehti Feminasta jutun, jossa haastatellaan aivotutkija Katarina Gospicia.Vaikka aivomme näyttävät samanlaisilta kuin 40.000 vuotta sitten, rakastamme edelleen palkitsemista ja teemme kaikkemme, ettei meitä rangaistaisi.
Hänen mielestään on sääli, ettemme käytä paremmin aivojamme. Kiiruhdamme liikaa paikasta toiseen ja tekemisestä toiseen. Tarkistamme kännykkää 120 kertaa päivässä, lähetämme viestejä sängyssä, vessassa, ratikassa. Stressaamme liikaa voidaksemme paremmin.

Sen, ettei koskaan anna aivojen levätä, täytyy vaikuttaa aivotoimintaan jollain tavalla. Ja uni on ehdottoman välttämätöntä.
Tuoko eläkkeellä olo sitten toisenlaisen ajattelutavan? Opinko keskittymään vain yhteen asiaan ja rauhoittumaan , kun ei tarvitse hosua. Toivottavasti. Hidastaminen ja hidastuminen tulee tietysti iän mukana itsestään selvästi. Vai tuleeko? Jos on koko työikänsä hoitanut asiat aina ajallaan, ja mieluiten vähän etuajassa, osaanko luopua tuosta liiasta tunnollisuudesta ja vain antaa olla ?

Aivojen hyvinvointia  siis pitää pitää yllä; terveellinen ruoka, tarpeeksi liikuntaa ja ihmisten tapaamista. Ja se uni ja löysäily, aivojen nollaus.  Vai tuleeko siitäkin painetta, että osaan olla "oikein" . Uni on ongelma, nukun huonosti ja heräilen . En saa unenpäästä uudelleen kiinni ja alan ajatella ahdistavia juttuja. Siis pelkään ja huolehdin etukäteen! En enää mieti työasioita yöllä. Sitäkin on ollut, varsinkin entisessä työtehtävässäni.
Onneksi nämä viimeiset puolitoista vuotta ovat olleet rennompia. Minun ei ole tarvinnut jännittää, millä sijalla olen pankkineuvojien (julkisella!)  ranking-listalla, eikä esimies ole antanut ikävää palautetta siitä, että en myy tarpeeksi.

Ehkä tärkein tavoitteeni eläkepäiviksi onkin opetella ottamaan rennosti, antaa asioitten mennä omalla painollaan. Eikä minun tarvitse huolehtia ihan kaikesta. :)

Hyvää toukokuuta kaikille. Vuoden kaunein ja ihanin kuukausi. 

Mieli virkeänä

Aika rientää; enää 31 työpäivää!
Olen jo monta kertaa pohtinut, millä mielellä sitten viimeisenä työpäivänä menen töihin. Jännittääkö? Aivan varmaan, sellainen jännittäjä kun olen.
Alanko itkeä? Toivottavasti en; riippuu tunnelmasta ja mahdollisista puheista. En kylläkään toivo puheita, mutta ainakin esimieheni sellaisen todennäköisesti pitää. Sehän on maan tapa :)

Tilannetta ehkä helpottaa se, että olen tässä työyhteisössä ollut vasta reilun vuoden. Tosin nytkin on syntynyt jo läheisyyttä työkavereiden kanssa. Siitä olen tietenkin todella iloinen. Väitetään, ettei ihminen vanhempana enää ystävysty. Minun kohdallani se ei päde. Vasta nyt kun tunnen todella itseni ja uskallan olla sellainen kuin olen, saan myös uusia ystäviä. Nuorempana aina ihailin ja matkinkin jotain ihmistä. Hain tyyliäni, tottakai. Mutta nyt varsinkin tämän viimeisen vuoden aikana olen oppinut hyväksymään itseni täysin. Ehkä yltiöpäisesti sanottu, mutta näin se vaan on. Siis koen näin.

Olen myös miettinyt taas tätä keskustelua siitä, miten ihmiset ahdistuvat töissä. Onhan se niinkin, mutta on paljon iloisiakin asioita. Pitkään työuraan mahtuu kaikenlaista. Ehkäpä nykyinen kovin arvosteleva ilmapiiri ruokkii itseään. Kun työpaikalla yksikin purkaa ahdistustaan jatkuvasti, eivät toiset "uskalla" olla tyytyväisiä. Siis tyytyväisiä edes johonkin.
Eihän aina ole ollut tällaisia puristavia myyntitavoitteita, työstä on voinut oikeasti nauttia.Ja voi vielä nytkin!  Asiakastapaamiset ovat tuoneet usein aivan uskomattomia kokemuksia. Asiakaspalvelu on rankkaa työtä, mutta palkitsevaa. Nytkin moni työkaveri sanoo, ettei olisi kestänyt ilman ihania asiakkaita. Se tulee joka kerta esille myös työilmapiirikyselyissä.Samoin työkavereitten tärkeys.
Vaikka olen kokenut jopa yhden pankkiryöstön 70-luvulla, on työpäiviin mahtunut naurua ja iloa ja paljon hienoja keskusteluja. Asiakkaitten kirjo, kokemukset ja tarinat eri ammateista ja omista elämäntilanteista ovat tietysti ainutlaatuisia.



Myöskin ammattiyhditystoiminta toi aikanaan vauhtia elämään. Pidin opintopiiriä ja olin luottamusmiehenä monta vuotta. Isäni sanoikin minulle, että minun olisi pitänyt mennä politiikkaan. Kuka tietää, ehkä vielä eläkepäivinä!

Olen jo käynyt katselemassa Eläkkeellejäämispäivän mekkoa. Aika mukavaa.

Kiva, kun olen saanut tänne kommentteja.
Hei ensi kertaan.

Muutamia ajatuksia

Huhheijaa!
Pankki on päättänyt muistaa meitä eläkkeellejääviä pienellä jos ei nyt ihan kultaisella, mutta lämpimällä kädenpuristuksella : saamme 2 ja puolen kuukauden palkan lähtiessämme .
Iloinen uutinenhan se on. En voi kieltää.
Mutta mutta. Pieni kiukku kuitenkin tuli mieleen. Näin siis houkutellaan vanhoja pois työelämästä.
Minähän olin jo päätökseni tehnyt ja raha tulee kuitenkin Siis hyvä! Mutta tiedän niitäkin, jotka ovat kahden vaiheilla.
Kestääkö kantti sitten jatkaa, kun on oikein rahaa tarjottu .
En tiedä, kaksipiippuinen juttu kaikin tavoin. Maan hallituskin haluaa ,että ihmiset tekisivät töitä vanhemmaksi. Mutta työnantajat pelaavat ihan omaa peliään.

Moni on kysellyt, mitä alan sitten eläkepäivinä tehdä. En osaa vastata En ole tehnyt mitään suunnitelmia.
Ajattelen, että fiiliksen mukaan. Olen yleensä kova suunnittelemaan ja aikatauluttamaan, mutta nyt en.

Ehkäpä Hemulin runo Muumilaakson marraskuu-kirjassa kuvastaa tunnelmiani:

Kysyn, mi on onni -illan hiljaisuutta,
lämmin puristus tassun eikä muuta-
on onni purjehtia poies, jättää rannan muta,
ja meren suuri rauha sielussansa tuta.
Ah, mi on elämämme- se on uni vain,
suuri kumma virta välissä kukkulain.
Polulta eksyn, itseni araks tunnen-
mitä tehdä, kotia löydä kun en?
Elämän moninaisuus painaa niin kuin taakka.
Puristu tassuun, peräsin -odotan siihen saakka.

(koko kirjan ja siis runonkin suomentanut Kaarina Helakisa)

Seuraavaan kertaan.

Voi hyvänen aika!
Taas kotona sairaslomalla. Maanantaina käveltiin kadun yli lounasravintolasta takaisin työpaikalle ja hupsista. Yhtäkkiä makasin jäisellä kadulla ja sattui niin kamalasti. Lensin ihan pyrstölleni ja siitä seurasi häntäluun murtuma.
Nyt vaan odottelua, että paranee. Lääkäri sanoi : noin viikossa pitäisi olla  kunnossa. Vähän voi liikkua.
Onhan tämä nyt onnetonta. Myös minua paljon nuorempi työkaveri kaatui jokseenkin samassa kohdassa. Että ei ihan voi iänkään piikkiin tätä laittaa. Huonoa tuuria.

Tällaisessa tilanteessa -ja varsinkin kun juuri olin flunssaisena kotona kolme päivää- pulpahtaa pintaan vanha pankkilaisen velvollisuudentunto. Sellainen sanoisin liiallinen  huono omatunto siitä, että täällä minä vaan pötköttelen ja muut ähisevät työtaakan alla.
Varmasti muidenkin alojen työntekijät (varsinkin naiset)  kokevat tätä samaa. Se ei ole sitä,että kokisi itsensä korvaamattomaksi vaan yksinkertaisesti sitä, että ylihuolehtii töistään. Ihan samaa en ole huomannut nuoremmilla enää. Onneksi.
Mikä ihmeen "luterilainen" kasvatus on ajanut meidät tähän? Sitten on vielä se porukka, joka tulee sairaana töihin ja tekee palkatonta ylityötä. Eräs jo nyt eläkkeellä oleva aivan ihana työkaverini sanoi: "olen jo niin hidas ja vanha, etten työpäivän aikana ehdi tehdä kaikkea."
Siis vastaus kysymykseen, miksi hän niin usein oli iltamyöhään töissä, eikä ottanut korvausta niistä työtunneista.
Kun kuitenkin olemme työehtosopimukseen  saaneet vuosien varrella sovittua sekä palkallisen sairasloman , että ylityökorvaukset. Pistää vieläkin vihaksi tämä liika uhrautuvaisuus. Toimin niin monta vuotta luottamusmiehenä, että näin ja kuulin kaikenlaista.
Sekin pistää silmään, että melkein kaikki nykyään työmarkkinaneuvottelupöydissä istuvat ovat miehiä. Jotain vääristymää siinä on.

No niin, siinä päivän feministipurkaus.
Kun kävin kirjastossa, lainasin kaksi kirjaa. Heidi Köngäksen "Jokin sinusta" ja Anita Brooknerin "Yhteiset hetket".
Täysin erilaisia ja eritunnelmaisia kirjoja. Köngäksen kirjasta on tehty elokuvakin, jota en ole nähnyt. Kirjassa on paljon hyvää, mutta se ei lähimainkaan yllä Brooknerin taituruuteen lähinnä sanan käytössä. Köngäs hipaisee pinnalta ja Brookner tutkii ja pysähtelee tunnelmiin ja ihmisiin. Tapani mukaan luen molempia. En yhtaikaa (heh), mutta yhtaikaa.

Älkää liukastelko.

Pieniä muistiinpanoja

Taas kotona flunssan kourissa kolme päivää.  Masentavaa.
Pötköttelin sohvalla ja sängyssä - vuorotellen.
Kävin myös kahtena päivänä ruokakaupassa. Ja voi hyvänen aika! Siellähän oli vaan eläkeläisiä. Tai mielestäni näyttivät eläkeläisiltä.
Vaan niin se taitaa olla , että fiksut eläkeläiset käyvät ruokakaupassa päivällä. Ei ole ruuhkaa, ei kiukuttelevia lapsia tai väkisin mukaan raahattuja miehiä. :)
Kävin myös Käpylän kirjastossa - pitkästä aikaa. Se on muuttunut ihan täysin lapsuusajoistani. Olen tietysti käynyt siellä silloin tällöin, mutta en tämän viimeisimmän remontin jälkeen. Täytyy totutella. Aion nimittäin ruveta taas käymään kirjastossa. Kirjoja on jo kotona niin paljon, että hyllyt eivät riitä.
Katselin kotona myös tallentamiani elokuvia:
-Siilin eleganssi (ranskal)
- Ensemble c`est tout- Kimpassa (ranskal)
ja A single man, jota tähditti ihana Colin Firth.
Ihania elokuvia, ei ehkä suurinta taidetta, mutta rauhallisia, hyväätekeviä. Ja ranskan kieltä- nam!!

Ja jos tämä oma elämä tuntuu pikkuisen pikkuiselta, voi katsella ulos ikkunasta tänään  klo 21.24, kun asteroidi lentää ennätyksellisen lähellä maata. Ei sitä ehkä näe,kun on pilvistä, mutta  onhan se jotain ihan suurta.

Ajatuksia ennen työviikon alkua

Mitä enemmän pankissa kiristetään ruuvia, sitä tyytyväisempi olen päätökseeni jäädä eläkkeelle. Vaikka vaihdoinkin työtehtävää omasta vapaasta halustani vuosi sitten vähän "kevyempään" työhön, olen silti ihan varma, että nyt on aika päästää irti.
En vaan enää jaksa.
Palavereissa ja muissa keskusteluissa työpaikalla olen jo henkisesti vähän sivussa. Otan kantaa toki asioihin - en osaa olla muuten.
Jotenkin se on vapauttavaa, mutta kyllä se haikeuskin vielä iskee.
Toisaalta on ihanaa katsoa nuorempia työkavereita , jotka jaksavat innostua asioista ja olla niin suurenmoisen kirkasotsaisia. Sellaisia ihmisä tarvitaan työelämässä. 
Heitä vaan pitäisi arvostaa enemmän eikä vaan uhkailla ja pelotella. Niinkuin kauhukseni viimepäivinä on tapahtunut.

Muutenkin, kun luen juttuja työelämästä , ajattelen jo: toi ei koske enää minua.

Sinä, joka luet tätä blogiani. Olisi tosi kiva saada jotain kommentteja. Sinun ei tarvitse olla itse samassa elämäntilanteessa. Kaikki mielipiteet kiinnostavat. Mene vaan tämän tekstin loppuun (tai aikaisempien tekstieni) ja avaa kohta "kommentoi".
Nyt menen nukkumaan. Äskeinen käynti avannossa unettaa aina niin ihanasti.
Kirjoitellaan.

Flunssapäivän tunnelmia

Kotona kolmatta päivää. Vähän kuin harjoittelisi eläkkeelläoloa. Telkkarista Katariina ja Munkkiniemen kreivi. Aurinko paistaa ja olo vähän parempi kuin eilen.

Seurana joululahjaksi saatu Milou.

Ja silmänilona syntymäpäiväkukat. Kevään tuntua jo.
Kun soitin aamulla työkaverille, kuulin aika hurjista muutoksista , joita on tulossa. Tai joita suunnitellaan. Tuli olo, että mitä väliä. Hyvällä tavalla ulkopuolinen fiilis. Enää ei tarvitse stressaantua työasioista. Paitsi tottakai työkavereitten puolesta. Ne, jotka töitä tekevät ovat todella lujilla. Jopa nuoret väsyvät. Laiskotteluun ei ole mahdollisuutta, koska vaatimukset ovat niin kovia.
Mistä enää löytyy työn ilo?  Vai onko kenties niin, ettei työpaikalla enää saa nauraa?
Nämä ovat sellaisia ikuisuuskysymyksiä. Pitää vaan opetella joku tasapaino.

Mutta nyt on edessä viikonloppu ja jos flunssa hellittää, pääsen ehkä sunnuntaina avantoon. Se on nimittäin yksi rakas harrastukseni, jonka unohdin mainita.  Suosittelen.

Suomalaiset laiskoja?

Onko se nyt todella niin, että suomalainen ahkeruus onkin myytti, ja me olemme vain oleskelijoita ja sohvaperunoita?
Sitä mieltä viime aikoina ovat olleet ainakin presidentti Niinistö, Wahlroos, Juhana Vartiainen, lopulta eläkkeelle lähtevä Sailas ja viimeksi jopa kulttuurin edustaja Jukka-Pekka Saraste.Saraste ilmoittaa inhoavansa downshiftausta. Onkohan  niin, että nämä herrat eivät vaan halua luopua johtajuudesta ? Valtahan on ihanaa. He varmaan eivät OSAA OLLA, kun eivät enää olisi johtajia ja johtavassa asemassa . Ja ansaitsemassa suurta palkkaa.
Ja millä he sitten täyttävät päivänsä ? Voi kamala.
Olen ehkä liian mustavalkoinen ja eräskin ystäväni nyt kyllä saa herneitä nenäänsä, kun vedän taas tämän nais-mies-kortin esiin. Mutta kummallista vaan on, etteivät johtavissa asemissa olevat naiset (heitäkin käsittääkseni on ) ole sen kummemmin toivoneet työurien pidennystä.
Voisiko olla , että nämä pomoäijät pelkäävät eläkkeellejäämistä.
Naisilla kuitenkin on aina se koti hoidettavana ja muutakin puuhastelua riittää ja marttailua ym ym. Monella miehellä työyhteisö on ainoa yhteisö.
On tietysti naisiakin, joille työ on koko elämä. Ja on paljon miehiä, joilla on omat kaveriporukat ja niin pitääkin olla. Myös naisilla. Kotiin ei pidä käpertyä. Varsinkaan yksin. Siitä sekoaa.

Mutta siitä oleskelusta. Minä ihan todella mielelläni hyvällä omallatunnolla oleskelen sohvalla, katselen telkkaria, luen kirjaa. Voin riemumielin oleskella lenkkipolulla, kuntosalilla ja joogamatolla ja hydrobicissa. Nautiskelen oleskelusta kavereitten kanssa viinilasin ääressä. Enkä yhtään kaipaa työntekoa! Onko se väärin?

Loppuun vielä pieni uutinen Hesarista: Helsingin yliopiston rehtori haluaa kansleriksi. Rehtori Wilhelmsson on nyt 63 vuotias ja enintään viisivuotinen kausi alkaisi kesäkuun alussa. Hänen ainoa kilpailijansa on Suomen Akatemian tutkimusasioista vastaava ylijohtaja Marja Makarow, 64 v.

Mitäs ajatuksia tämä uutinen herättää?

No,heistä en ota esimerkkiä

Ensimmäinen blogikirjoitukseni

"On helpompaa jäädä määräaikaisesti lomautetuksi kuin toistaiseksi työttömäksi.Siksi kai jotkut pelkäävät eläkeaikaakin, se kun tuntuu lomalta, joka ei pääty koskaan - vaikka kuolema ratkaisee senkin."
Näin Minna Lindgren kirjoittaa tämän päivän Hesarin kolumnissaan otsikolla "On helpotus tietää kuolevansa".
Vähän asiayhteydestä irrotettuna laitan sen tämän ensimmäisen blogi-juttuni alkuun. Sillä eläkkeellejäämisen tunnoista on aikomus kirjoittaa tämän kevään aikana. Vaikka ehkä päällimmäisenä minulla  onkin nyt sellainen kupliva vapauden tunne, en silti kuitenkaan voi täysin kieltää haikeutta. Yksi elämäni vaihe on lopullisesti ohi, kun jään eläkkeelle.
Mutta niinhän se menee ja luopumiseen on opittava. Sen takia ilmoitin työpaikallakin jo näin hyvissä ajoin. Sekä minulle että esimiehelle ja työkavereille jää aikaa totutella ajatukseen. Heille se tietenkään ei ole niin iso juttu kuin minulle. Vaikka olenkin nyt viimeisen vuoden aikana saanut paljon hyvää ja mieltä lämmittävää kiitosta sekä työpanoksestani että siitä, että olen ihan mukiinmenevä työkaveri.
Ilo ja haikeus siis samalla kertaa. Katsotaan , millaisiksi fiilikset muuttuvat seuraavien kuukausien aikana. Eilen laitoin postiin Vanhuuseläkehakemuksen!! Mikä järkyttävä sana, kun olen nyt 63-vuotias. Vanhus. Minäkö?